Mentoroinnista, Virgin Recordsin oppeja ja vähän muutakin

Juttelin äskettäin erään erittäin ansioituneen suomalaisen elokuvatuottajan kanssa ja keskustelumme sivusi mentorointia. Hän totesi, että kaikista haastavinta on ollut työskentely suomalaisten ohjaajien kanssa. ”Monella on suorastaan pakonomainen tarve pitää kiinni omasta alkuperäisestä visiostaan. Kehittävä ja molemminpuolin kunnioittava keskustelu osoittautuu harmillisen usein mahdottomaksi.”

Onko kyse vaikeudesta ottaa vastaan kehittävää kritiikkiä, vaiko ainoastaan ammatti-identiteetin heikkoudesta? Johtaako ihmisen näennäisesti liian vahva ego heikkouteen liittyen vaikkapa nolatuksi tulemisen pelkoon?

Mieleeni muistui keskustelu muutaman vuoden takaa lontoolaisen luksushotellin terassilta. Opiskellessani NFTS:sä silloisella rehtorilla Nik Powellilla* oli tapana jäädä ennakkonäytösten jälkeen istumaan iltaa ja keskustelemaan henkeviä (Nikillä oli myös usein piikki auki..). Olin juuri valmistumassa ja kysyin Nikin mielipidettä siihen, että pitäisikö minun hankkia mentori. 

-Some of the best decisions I’ve made have been together with people pretty much on the same level as I am. If you are expecting too much from a mentor you might just end up  looking for a holy grail that you will never find. 

Eli vapaasti suomennettuna “Graalin maljaa” ei kannattaisi etsiä, vaan kehittää ratkaisuja suunnilleen samalla tasolla olevien ihmisten kanssa. Tässä tullaankin siihen, että mentoroinnin ei tarvitse tarkoittaa vastausten hakemista, vaan näkökulmien laajentamista ja rakentavaa kritiikkiä (vastakohtana murskaavalle ja vääristä motiiveista lähtöisin olevalle kritiikille).  

*Nyt jo edesmennyt Nik Powell perusti aikoinaan Virgin Recordsin yhdessä Richard Bransonin kanssa ja tuotti sittemmin myös useita menestyselokuvia. Nik toimi National Film and Television Schoolin rehtorina vuosina 2003-2017)

Ideointi- ja kuvausworkshop jossain päin Lontoota.. Vuosi on varmaan 2015.

Brittiläiset vaikuttivat mentorointikulttuurinsa suhteen luontevilta. Esimerkiksi opiskeluaikanani moduulit perustuivat pitkälti siihen, että alan huippuammattilaiset tarjosivat rakentavaa kritiikkiä, kokemuksia ja näkökulmiaan tuotantojemme avuksi. Koin tämän erittäin hedelmällisenä työtapana. 

—

Kokemukseni mukaan ammattilaismaailmassa olo on helposti vastuun ja ideoinnin suhteen yksinäinen, ainakin pienemmissä tuotannoissa. Tuottajilla on monta rautaa tulessa, eikä (dokkari)budjetti välttämättä anna myöten dramaturgin palkkaamiselle. 

Voiko ei-tietämisen myöntäminen olla itselle hyväksi? Entä jos asiat loksahtavatkin paikoilleen käymällä avointa keskustelua suunnilleen samalla aaltopituudella olevan henkilön kanssa?

-Ilman, että kenenkään egoa ja identiteettiä on turhaan loukattu.